Miia Toivio: Vilpittömyyden ylistys! Keinotekoisuus ja koneet suomalaisessa nykyrunoudessa
Runokieli on konstruktio.
– Viktor Sklovski, “Taiteesta – keinona” (1917)
Hans Christian Andersenin “Satakieli”-sadussa jalokivin koristeltu, laulua elävästi jäljittelevä konesatakieli ei syrjäytä elävää lintua: vain harmaasiipinen, aito sirkuttaja saa Kuoleman väistymään Keisarin rinnalta. Koneet ovat meille yhä sekä ihailun että epäilyn kohteita. Emme voi olla hämmästelemättä koirarobotteja tai teräväpiirtotelevision esittämää aivan kuin aitoa kuvaa sademetsän värikkäästä linnusta, mutta emme myöskään osaa olla varoittamatta itseämme liiasta tekniikkaan uppoutumisesta. Koneen täytyy olla vain renki, sillä isäntänä se on liian arvaamaton.
Varoituksista huolimatta suomalainen runous on viime vuosina ottanut koneet kauniiseen käteen. Ovathan koneet ihmeellisiä sanoja synnyttäviä olentoja! Kenties siksi juuri runoilijat ovat ihastuneet koneisiin ja alkaneet luoda säkeitä teknisten keksintöjen innoittamina ja niiden avulla. Samalla kirjoittamisen tavat, poetiikat, ovat monipuolistuneet. Suomalainen runous onkin tällä hetkellä varsinaista satakielen laulua: sen puutarhoissa ja palatseissa kajahtelee hyvin erilaisia sävelmiä, ja osa niistä tulee ihmiskäden rakentaman, pienenpieniä rattaita ja muttereita rintaansa kätkevän konesatakielen nokasta.
Tietokoneilla ja tietoverkoilla sekä digitaalisella tekniikalla on ollut suuri rooli tässä murroksessa. Tietokoneet ovat ensinnäkin muokanneet itse kirjoittamisen ehtoja ja mahdollisuuksia, mutta tietoverkkojen kautta suomalaiset runoilijat ovat myös päässeet mukaan kansainvälisiin runoilijaverkostoihin. On ollut entistä helpompaa seurata, mitä maailmalla tapahtuu, miten muut kirjoittavat. Näitä vaikutteita on eittämättä otettu vastaan ja sovellettu osaksi suomalaista runoperinnettä. Myös kustantamisen ja julkaisemisen tavat ovat käyneet läpi totaalisen murroksen. Digitaalisten tekniikoiden myötä kirjojen painaminen on entistä edullisempaa ja helpompaa. Puhumattakaan siitä, että internetissä runouden julkaiseminen vasta helppoa onkin.
Monet runoilijat ovatkin ottaneet netin pääasialliseksi julkaisukanavakseen tai työtilakseen. Nämä runoilijat ovat usein ohjelmoijia, jotka tekevät erilaisia runoja tuottavia koneita. Näin on asianlaita esimerkiksi Jukka-Pekka Kervisen, Marko Niemen ja Leevi Lehdon tapauksessa. Hyvä esimerkki on runoilija ja internetissä toimivan ntamo-kustantamon perustaja Leevi Lehdon kehittämä Google-runokone, joka käyttää Googlen hakupalvelun perusajatusta hyväkseen runojen luomisessa. Lehdon runokone toimii siten, että kirjoittaja valitsee sanat, joita kone internetistä hakee. Koneenkäyttäjä tekee myös muutamia muita valintoja ja sitten, painaa nappia. Kone hakee muutamassa sekunnissa sanat ja järjestää ne runomuotoon koneeseen ohjelmoitujen periaatteiden mukaisesti. Siitä eteenpäin on vastuu kirjoittajalla. Hänen on arvioitava, onko teksti sellaisenaan kiinnostava, monimerkityksinen runo, vai haluaako hän kuvanveistäjän tavoin alkaa hakata tekstimassasta esiin vielä parempaa runoa.
Tällaista metodia käyttää esimerkiksi tänä vuonna debytoinut runoilija Tytti Heikkinen. Hän hakee kaikkien runojensa raakamateriaalin internetin hakukoneella ja alkaa tuosta tekstimassasta leikata ja liimata, pyyhkiä yli ja yhdistellä erilaisista sivustoista peräisin olevia sanoja ja lauseita niin, että uusi ja oivaltava runo löytää muotonsa.
Sattumalla on hakukoneavusteisessa kirjoittamisessa suuri rooli: runoilija ei hopealusikalla kaivakaan enää omasta sydämestään tunteita ja aatoksia, vaan erilaisin sattumaan nojautuvin tekniikoin ottaa omakseen vieraita sanoja ja outoa sanayhdistelmiä tehdäkseen niiden kanssa jotain runoutta muistuttavaa. Tämä ei tietenkään ole sinänsä mitään uutta. Automaattikirjoitus, kollaasitekniikka sekä syntaksin rikkominen ovat metodeja, joita ovat käyttäneet jo 1900-luvun alun avantgarde-liikkeet, surrealistit, dadaistit ja futuristit. Tietokoneen käyttö on tässä mielessä vain vanhojen tekniikoiden soveltamista uusissa medioissa. Silti nämä uusvanhat tekniikat saavat meidät jälleen kerran hämillemme: pohtimaan sitä, mitä runous on, millaista runouden pitäisi olla. Samalla nämä tekniikat vastustavat runouden lokeroimista ja julistavat taiteilijan vapautta tehdä kirjaimilla ja sanoilla mitä vaan.
“Tehdä kirjaimilla mitä vaan” kuvaakin hyvin niitä runoilijoita, jotka ovat suunnanneet huomionsa kielen visuaalisuuteen – kirjaimiin nähtävinä objekteina. Jukka-Pekka Kervinen, koulutukseltaan säveltäjä, on tietokoneohjelmoidun tekstitaiteen ja kansainvälisen verkostoitumisen pioneereja Suomessa. Täysin vapaana mistään kirjallisuuden instituutioista Kervinen on löytänyt internetistä rajoittamattoman työskentelyareenan, jossa hän omien tekstuaalisten kirjainkudostensa julkaisemisen lisäksi toimii kirjallisuuslehtien toimittajana ja kirjojen kustantajana. Runoilija ja www.nokturno.org -runoussivuston päätoimittaja Marko Niemi taas on tuonut suomalaiseen runouteen konkreettisen runouden ja konkreettisen digitaalisen runouden perinteen. Hänen usein minimalistiset, kirjainten asetteluun tai liikkeeseen perustuvat runonsa ovat osa vasta 1900-luvulla tunnustettua kirjoittamisen perinnettä, visuaalista runoutta.
Visuaalisessa runoudessa huomio kiinnittyy siihen, mikä näkyy: kirjaimeen, kirjoitukseen, tekstiin. Puhuja on usein poissa, joten tämänkaltaisen runouden yhteydessä ei ole mielekästä puhua “laulusta” tai etsiä runon “lyyristä minää”. Suomalaisen nykyrunouden voikin yhdellä tavalla jakaa kahtia sen mukaan, onko runo muodostunut äänen ja puheen vai kirjaimen ja kirjoituksen ympärille. Jako on karkea ja se on ymmärrettävä suhteellisesti. Esimerkiksi jo 1960-luvulla uransa aloittaneen runoilija Kari Aronpuron runoja analysoitaessa on huomattava, että hänen laaja tuotantonsa ylettyy yllä mainitun jaon laidasta laitaan. Aronpurolla on vahvasti ensimmäiseen persoonaan kiinnittyviä runoja, joissa kovasti Kari Aronpuroa muistuttava mies tuo esiin ajatteluaan, jossa arkielämän oivallukset limittyvät länsimaisen filosofian viime vuosisadan pohdintoihin. Toisaalta hänen runoudessaan kulkee punaisena lankana syvä tietoisuus siitä, että jokainen meistä, jokainen joka sanoo “minä”, on täysin kielessä syntynyt ja syntyvä, tekstuaalinen olento. Näin ymmärrettynä itse kieli on kone – tai formalismin termiä käyttäen, systeemi. Ja tuolle systeemille me, koneenkäyttäjät, olemme alisteisia. Mutta onneksi on runous ja sen mainiot keinot, joilla manipuloida konetta, saada aikaan virhekytkentöjä, uusia toimintoja!
Aloitin esitelmäni väittämällä, että suomalainen runous on kuin satakielen laulua; joko elävän linnun tai ihmisen omin käsin rakentaman koneen liverrystä. Satakielen laulusta puutarhan hämärässä olemme nyt päätyneet runouteen, jossa kirjaimet ja merkit luovat ainutlaatuisia merkitysjärjestelmiä joko paperin valkoisella aavikolla tai tietokoneruudun syvässä avaruudessa. Olemme päätyneet runouteen, jossa perinteinen käsitys runoilijasta laulajana, sisimpien tuntojensa tulkkina, kyseenalaistuu. Väitänkin, että suomalainen runous on viime vuosikymmenen aikana halunnut kysyä, mitä muuta kuin lyriikkaa, minän puhetta, runous voi olla?
Kyseenalaiseksi on asetettu ensinnäkin se, että runous olisi pohjimmiltaan aina ihmisääneen sidottua: laulua tai puhetta. Uudet poetiikat ovat esittäneet runouden lähtökohdaksi myös kirjoituksen, kirjaimen ja merkin. Toiseksi on kyseenalaistettu runopuheen vilpittömyys ja alkuperäisyys. On kiinnitetty huomiota siihen, että sekä runon puhuja että hänen vilpittömyytensä ovat kielen asettamien ehtojen ja runouden keinojen avulla aikaansaatua illuusiota.
Kirjallisuudentutkija ja runoilija Vesa Haapala Helsingin yliopistosta onkin huomauttanut, että suomalaiselle runoudelle on tällä hetkellä tyypillistä huomion keskittyminen runouteen poesiksena (poesis) eli tekemisenä. Tämä tarkoittaa esimerkiksi runouden retorisuuden ja retoristen keinojen tiedostamista. Runoutta ei nähdä enää subjektiivisen minän luonnollisena puheena, vaan tarkasti rakennettuna systeeminä, eräänlaisena koneena. Runouden keinotekoisuutta on haluttu korostaa ja sen erilaisia muotoja kokeilla. Tähän kieli- ja keinotietoisuuden lisääntymiseen on varmasti vaikuttanut paljon se, että Suomessa on viime vuosina laajasti esitelty erilaisia kokeellisen kirjoittamisen perinteitä. Esimerkiksi amerikkalainen Language-runous, brasilialainen konkreettinen runous, äänirunous ja historiallinen avantgarde (futurismi, dadaismi, surrealismi) ovat olleet runoilijoiden kiinnostuksen kohteina – kuten myös tietokoneiden, äänityslaitteiden, videokameroiden jne. mahdollistamat uudet, taiteidenväliset runomuodot.
Tämä kieli- ja keinotietoisuuden myrsky on voimakkaimmin iskenyt juuri lyyriseen minään, runon puhujaan. Lyyrisyys, tunnustuksellisuus, vilpittömyys, tiettyyn identiteettiin sitoutuminen ja persoonan selvärajaisuus ovat osoittautuneet uudelle runoilijapolvelle haasteelliseksi kirjoittamisen lähtökohdaksi. Vilpittömyydelle onkin etsitty vaihtoehtoisia kirjoittamisen asentoja ja näkökulmia mm. proosarunoudesta ja kerronnallisuudesta, mutta myös ironiasta. Kuten tämän vuoden esikoisrunoilija Lassi Hyvärinen, joka esikoiskokoelmassaan Riippuvat puutarhat tuntuu kertovan meille, että lyyrinen runous on mahdotonta, mutta sitä on pakko jatkaa. Vilpitön itseilmaisu on mahdotonta, kauneus on mahdotonta, mutta ironia ja sarkasmi ovat mahdollisia. Ja etenkin runouden visuaalisuus on mahdollista. Hyvärisen runot kirjaimellisesti valuvat ylhäältä alas pitkin sivua, sanat ja säkeet pirstoutuvat erilaisiksi rytmisiksi kuvioiksi. Visuaalisuudessakin on oma musiikkinsa – ei välttämättä laulua, mutta rytmi kuitenkin.
“Annan itseni sijaisen hahmossa. / Kätkeydyn, koska paljastan.” Näin kirjoitti Eeva-Liisa Manner, yksi suurista suomalaisista lyyrikoista vuonna 1971. Tai “lyyrarikoista”, kuten nykyrunoilija Aki Salmela sanoisi. Mitä tulee lyyriseen kirjoittamiseen, kätkeytymisen tarve tuntuu tänä päivänä yhä suuremmalta. Nuoret runoilijat kamppailevat lyriikan perinteen kanssa ja etsivät keinoja uudistaa sitä. Runoilijoilla on myös tarve laajentaa runouden aluetta – löytää kenties kertaalleen jo kadotettuja mantereita ja mahdollisuuksia. Yksi mahdollisuus on kokonaan irrottautua lyyrisestä minästä ja puhdistaa runo ensimmäisen persoonan vilpittömyydestä. Runoilija voi kääntyä erilaisten koneiden, tietokoneohjelmien, ennalta määrättyjen rakenteiden tai kirjainten visuaalisuuden puoleen. Niitten avulla runoilija voi astua ulos itsestään, ja kenties nähdä jotain muuta, kenties antaa itsensä jollain uudella tavalla. Lukijalle tällainen minän asemaa horjuttava tai minän poispyyhkivä runous asettaa haasteita: runouden muuttuessa myös lukemisen tapojen on muututtava.
Nämä uudet runoudet vaikuttavatkin olevan uutuudessaan myös vanhaa juurta. Haastaessaan lukemisen tavat muuttumaan ne toteuttavat formalismin yhtä perusajatusta, vieraannuttamista – että teos on tehty automaatiosta purettua vastaanottoa varten. Voidaankin Viktor Sklovskia mukaillen sanoa, että koneiden kirjoittama runous kiehtoo meitä siksi niin paljon, että me haluamme runouden olevan vaikeaa – jotta runon vastaanotto hidastuisi, jotta havaitseminen koettaisiin mahdollisimman vahvasti ja jotta se jatkuisi mahdollisimman kauan.