Nordic Poetry Center

Valkoisten portaiden kaupunki

Lissabon, valkoisten portaiden kaupunki, lukemattomat
runoilijat ovat laskeutuneet alas portaitasi kuin kupeita
kirjoittaen tuosta laskeutumisesta kohti sinisenä
välkehtivää Téjoa jossa on hiven keltaista valon
kajoa. Tai he ovat istuneet hämyisten kapakoiden
syrjäisimmissä kulmissa miettien miksi juuri heidän
elämänsä on niin kurjaa, miksi juuri heidän kohtalonsa
on kaivata jotakin, jota ei voi pukea sanoiksi, juoda nämä
pienet kupit tyhjiksi ja tilata niitä lisää, miksi elämä ei ole
suonut heille toisenlaista osaa. Ja he ovat kirjoittaneet portaita
alas laskeutumisesta ja kaipuusta jotakin sanomatonta kohtaan jota
he eivät koskaan tule saavuttamaan ja kuin sanojensa tueksi he juovat
lisää paloviinaa jotta elämä edes hetken ajan tuntuisi joltakin, vaikka päihtymyksen
aiheuttamalta poissaololta ja he kirjoittavat juomisesta ja juopumisesta kirjoittaessaan
he juopuvat entistä enemmän. Ja he juovat kuppinsa pohjiin asti, kirjoittavat säkeitä portaista
jotka vievät kohti Téjoa, kupeista joita kumotaan jotta tämä alaspäin vieriminen unohtuisi ja
elämällä olisi kohoava suunta, kuin aavistus lentämisestä tai lentämisen akti itse,
he kohoavat tuoleistaan aavistuksen verran aivan kuin olisivat juuri
nousemassa ylös ja lähdössä ulos kapakan ovesta viimeisten
asiakkaiden huutaessa heitä nimeltä.

The city of white stairs

Lisbon, city of white stairs, numberless poets
have descended your stairs, your loin-like stairs,
describing that descent towards
the glimmering blue Tagus with its
hints of yellow. Or they´ve
sat in the furthest corners
of dark bars wondering why their
lives are so miserable, why their destinies
are too long for something that can’t be put into words,
drunk these little cups dry and asked for more, asked why
life hadn´t given them a different role to play. And they have
described descending the stairs, described longing for something
unsaid that they would never achieve and, as if to prove these words, they
drink more booze so they might feel something, even for a moment, even the
oblivion of drunkenness and they write about getting drunk and at the same
time get even drunker. And they drain their cups dry, write verses
on the stairs that lead down to the Tagus, on other cups still to be emptied so that
this rolling downhill might be forgotten and life might take an upward curve, like
the idea of flying or the act of flying itself, they rise from their chairs
as if they were just getting up and heading out through the bar door while
the last customers call out their names.

Minussa on halu

Minussa on halu yöttömiin öihin, päivään
joka korkealle nousee, moniin aurinkoihin, samanaikaisesti
kohoaviin, minussa on halu sateeseen, hunnun lailla
alas putoavaan. Minussa on halu, mutta
ei tahtoa, yksinkertaisia työkaluja käytän, taltan ja vasaran
ääntä pimeimmässä yössä. Kuin hakkaamalla
tavoittelisi jotakin, tummaan seinään laskeutuvaa
yötä, riimukirjaimia, nimeä kenties.

There is a desire in me

There is a desire in me for nights without night, dawn
breaking, many suns simultaneously
rising, there is a desire for rain, falling
like a veil. There is a desire in me, but
no will, I use simple tools, a voice of hammer and
chisel in the darkest night. As if by hammering
I might try achieving something, a night descending on a dark
wall, runes, a name perhaps.

Ruusu, myöskin ruusu

Ruusu, myöskin ruusu, Lissabon ei ole täydellinen ilman että siellä kukkii ruusu
joka vuodenaikaan, eikä se ruusu kuki missä tahansa vaan keskellä Rossioa,
sen piikit eivät koske ketään niin lempeästi kuin kaikkia ohikulkijoita, se
ruusu on Lissabonin ruusu, se on kaikki lempeät tunteet jotka tässä
kaupungissa kukkivat, se on roistojen, huorien ja huumevälittäjien
ruusu, ruusu joka sivelee piikeillään ketä tahansa haluavaa, se
ruusu ei pilkkaa, ei vihaa, se ottaa huomaansa kenet tahansa
ihonväristä huolimatta, se on ystävyyden ja avunannon
ruusu, siksi se kukkii keskellä Rossioa ja se ruusu
on hullujen ja narkomaanien ruusu, se
ojennetaan kun muukalaisesta
halutaan ystävää, se on
ystävyyden
ruusu

A rose, also a rose

A rose, also a rose, Lisbon is not perfect without a rose blooming in every
season, and the rose flourishes everywhere, but in the middle of Rossío
its thorns scratch no-one more gently than the passer-by,
that rose is Lisbon’s rose, it is all the gentle feelings that flourish in this
city, it is the rose of crooks, whores and drug-dealers,
the rose that with its thorns strokes anyone who wishes it,
that rose does not mock, does not hate, it accepts anyone regardless of
skin colour, that’s why it flourishes in the
middle of Rossío and that rose is the rose of
mad men and drug addicts, given
when one wants to be friends with
a stranger, it is
the rose of
friendship

Viimeinen melankolikko

Hänessä virtaa musta sappi, se tekee hänestä synkän ja tumman hahmon kuin itse kuoleman, hän
istuu joka päivä ravintolassa näkemättä ketään, näkemättä mitään muuta kuin luonnoskirjansa
jonka sivut hän on sotkenut täyteen sanoja, nuotteja tai kuvia, hän on syventynyt
muistiinpanoihinsa kuin keskustelutoveriin jota hänellä ei ole, hän kuvioi lakkaamatta paperin
hienoja syitä nostaen välillä katseensa kohti viereisen pöydän pariskuntaa, hän
suutelee vain paperilla, paperia, hän tietää millaista on olla vangittu mutta vapaa,
hän on väriltään musta mutta myös valkoinen, hän ei ole aihe Louvren seinällä
vaan elävä, kävelevä olento ravintolassa Chiadossa, hän antaa
pienen kolikon ohikulkevalle narkomaanille koska toisena aikana
se voisi olla hän itse, hän tuntee myötätuntoa Glórian portailla
haitaria soittavaa mustalaispoikaa kohtaan ja pudottaa kolikon
tämän hattuun jota pienenpieni koira pitelee tiukasti kiinni
hampaissaan, hän kierrättää kynää lakkaamatta paperilla
niin että jos kynä voisi sytyttää tulipalon paperille, liekit
nuolisivat jo kattoja, hän kiertää samoja kortteleita
päivästä toiseen tavaten samoja ihmisiä, hän voisi
valita toisinkin, mutta hän ei halua, hän
on tyytyväinen elämäänsä, joka on kivien
kääntämistä ylösalaisin, salaisuuksien etsimistä onkaloista,
hän tietää että hänen työnsä ei ole turhaa
vaikka hän ei kenties eläkään siinä mielessä
kuin elämän käsittävät nämä
porvarilliset olennot jotka kulkevat
ravintolan ohi, missä hän istuu,
ohikulkijat joiden
näkymättömyydestä
hän kirjoittaa
päivästä toiseen
samoja säkeitä
vailla lohdun häivää

Last melancholic

Black gall flows inside him, making him dark and depressive as death itself, every day he
Sits in the restaurant, seeing no-one, seeing nothing but his sketch book
which he fills with words, notes and pictures, he has been concentrating on
his notes as if on a companion that he does not have, he draws figures on fine
paper, lifting his gaze once in a while to the couple at the next table, he
kisses only paper, paper, he knows how it is to be imprisoned but free,
he is black but also white, he is not a motif on the wall of the Louvre
but a living, walking creature in a restaurant in Chiado, he gives
a small coin to a drug addict passing by because another time
that could be him, he feels compassion for a gypsy boy playing
an accordion on the stairs of Glória and drops a coin into his
hat that the tiniest of dogs holds tightly in its mouth,
he moves his pen so anxiously on the paper that if a pen could
set fire to paper then the flames would already be licking
the roof, he goes round the same blocks from one day
to the next meeting the same people, he could choose
to go another way, but he doesn’t want to, he
is satisfied with his life, which is turning stones
upside down, looking for secrets in holes,
he knows that his work is not worthless
although he does not live in the sense
that life is understood by these
bourgeois figures who pass
by the restaurant where he
sits, passers-by about
whose invisibility
he writes from one
day to the next the
same verses
with no
consolation

Coimbra

Kaunis, karvainen Coimbra, aloitat päivän kieltämällä lehdenluvun lehtikioskilla, koska
lehteä ei ole maksettu eikä ilmaiseksi saa edes yhtä nuuhkaisua paratiisista jonka
yö kätkee sisälleen, Coimbra, olet rasvainen munkki, täyte valuu suupielistä
ja tekee kylläiseksi, mutta jättää jonkin epämääräisen hermostuneen olon,
olet mahtavia oikeutta yliopiston edessä jakavia suuria
ihmismonumentteja ja korkeita rakennuksia, joihin ei
pääse ilmaiseksi. Coimbra, olet mustia viittoja
ja Diniksen patsas rehtorin kanslia ja juhlavat
huoneet, manueliinisia kivisolmuja ja runoilijoita,
jotka ovat kiinnittyneet kivisiin kupeisiisi tukevasti
kiinni. Coimbra, olet kasvitieteellinen puutarha, ei koskaan
auki, muualta tuodut puut, oksakaan ei huoju tuulessa, kuten eivät
lehtikioskin myyjäsi, Coimbra, olet juhlallisia rutiineita joita toistetaan
tummissa makuuhuoneissa, pistoja, tunkeutumisia, maksullisia vieraita maksullisessa
kaupungissa, oikeaa annostusta ei koskaan löydä.

Coimbra

Beautiful, hairy Coimbra, you start the day by denying reading the journal at kiosque, because
it has not been paid and freely one does not get even a sniff of a paradise that the
night hides inside, Coimbra, you are a greasy donut, the filling flows from edges
of the mouth and fills up, but leaves vague anxious feeling, you are
massive human monuments delivering the Justice in front of
the university and tall buildings, you are black cloaks
and the statue of Dinis principal´s office and festive
rooms, manueline stoneknots and poets, that have fastly knitten
into your stony loins. Coimbra, you are botanical garden, never open,
otherwhere imported trees, not even a branch moves in the wind, like the
sellers of your kiosques, Coimbra, you are festive routines that are repeated
in the dark dormitories, pricks, penetrations, paid guests in a paid city, right
does cannot be ever found.

Translated from Finnish by author

Takaisin | Back